Yleinen savoylaiset

Savoy-teatteri suosittelee: musiikkielokuvia osa 2

All That Jazz/Syke ei sammu 1979 (Yle Teema 18.4.
Saturday Night Fever/Lauantai-illan huumaa 1977 (Yle Areena)

Syke ei sammu on kuvaus tanssija, koreografi, ohjaaja Joe Gideonista. Hän saa sydänkohtauksen ja käy houreissaan läpi elämäänsä musikaalinumeroina. Elokuva pohjaa sen kirjoittaneen ja ohjanneen Bob Fossen elämään tilanteessa, jossa hän samanaikaisesti leikkasi elokuvaansaLenny (1974) ja ohjasi Broadwaylle musikaalia Chicago. Fossen elämä oli työntäyteistä kaaosta, eivätkä sitä helpottaneet sotkuiset ihmissuhteet eikä alkoholin ja huumeiden liikakäyttö.

Kriisistä syntyi komean houreinen elokuva, joka pintatarinan ohella katsoo kriittisin silmin elokuvan ja teatterin tekemistä 1970-luvun Yhdysvalloissa.

Syke ei sammu -elokuvan lisäksi Bob Fosse ohjasi 1970-luvulla kaksi muutakin unohtumatonta elokuvaa. Toinen oli aiemmin mainittu, stand up -koomikko Lenny Bruce elämää kuvannut Lenny (1974) ja kolmantena Berliiniin, natsismin nousun aikoihin sijoittunut Cabaret (1972). Kaikki kolme elokuvaa saivat useita Oscar-ehdokkuuksia. Bob Fosse itse voitti parhaan ohjaajan Oscarin Cabaresta, mutta oli ehdolla myös noista kahdesta muusta elokuvasta.

Yle Areenassa on vielä tämän viikon nähtävillä toinenkin hieno 1970-luvulla valmistunut musiikkielokuva, Saturday Night Fever/Lauantai-illan huumaa (1977). Tämän diskobuumin nostattaneen tanssielokuvan pääosassa nähdään John Travolta, jonka osin täältä pohjautuvat tanssimuuvit riemastuttivat katsojia vielä Quentin Tarantinon elokuvassa Pulp Fiction – Tarinoita väkivallasta (1994).

Once 2007 (Amazon Prime Video)

John Carneyn ohjaama Once on helmi. Se on romanttinen musiikkielokuva ja kertomus taiteen tekemisestä. Tarinan päähenkilöinä on kaksi sattumalta kohtaavaa muusikkoa. Mies on katusoittaja, jonka musiikkia nainen kuulee. Pari päätyy tekemään yhdessä musiikkia ja…

Once kuvattiin kahdella pienellä videokameralla, kuvauspaikkoina toimivat kadut ja tuttavien asunnot. Elokuvan budjetin on sanottu olleen 180 000 euroa ja kuvauksien kestäneen kokonaista 17 päivää. Välitön, irtonainen, rento, suloinen, siinä joukko määreitä, jotka parhaiten kuvaavat elokuvaa.

Iso osuus elokuvan onnistumiseen on tietenkin sen musiikilla, jonka pääosia esittävät todellisen elämän muusikot Glen Hansard ja Markéta Irglová sävelsivät. Elokuvan pakahduttavan kaunis tunnusmelodia Falling Slowly voitti vuoden parhaan kappaleen Oscar-palkinnon vuonna 2008. Markéta Irglovásta tuli samalla nuorin parhaan musiikkikappaleen Oscarilla palkittu muusikko.

Elokuvasta on tehty myös näyttämöversio. Musikaalin Suomen ensi-illan piti olla keväällä Svenska Teaternissa, mutta on koronaepidemian takia siirretty syksyyn.

Rocketman 2018 (Viaplay, Amazon Prime Video)

Tuossa yllä kuvasin Once-elokuvaa sanomalla sitä välittömäksi, irtonaiseksi, rennoksi ja suloiseksi. Samaa ei voi sanoa Elton John elämäkertaelokuvasta Rocketman. Elton Johnin julkisessa elämässä mikään ei tunnu, ainakaan ulkoapäin katsottuna, liittyvän noihin määreisiin. Yltäkylläisyys, kaiken överiksi heittäminen vastaa ainakin minun mielikuviani tästä populaarimusiikin jättiläisestä.

Ja juuri sellainen on paljolti myös tämä elokuva. Ensiksi katsojat viedään tylsältä näyttävään AA-kokoukseen, jossa ihmiset kertovat kokemuksistaan. Ei mene kuitenkaan kauaakaan, kun paikalle ryntää kimaltelevaan lameepukuun ja sydämenmuotoisiin silmälaseihin pukeutunut Elton John The Bitch is Back -biisiä laulaen, ja sen jälkeen sitten mennään.

Rocketman on elokuva siitä, kuinka soittamisen korvakuulolta aloittaneesta lahjakkaasta pianistin alusta Reginald Dwightista kasvoi kaikkien tuntema Elton John. Tarina kerrotaan vauhdikkaasti, kunkin kohtauksen viedessä aina seuraavaan biisiin, kuten kunnon musikaalissa pitääkin. Enemmän kuin elämäkertaelokuva Rocketman on elokuvallinen fantasia Elton Johnin elämästä. Kronologialla ei ole niinkään väliä, laulut ja tapahtumat esitetään siinä järjestyksessä kuin ne tarinaan parhaiten sopivat.

Kun olette katsoneet tämän elokuvan, niin lukekaa ihmeessä Elton Johnin omaelämäkerta, Minä Elton John. Kirja on täynnä populaarimusiikin harmaantuneeseen kermaan liittyviä, useimmiten surkuhupaisia anekdootteja. Elton John ei päästä muisteloissaan itseäänkään helpolla. Valloittava kirja ja valloittava elokuva.

The School of Rock 2003 (Viapalay, Elisa viihde, Amazon Prime Video)

Richard Linklaterin ohjaama, The School of Rock on elokuva, johon minulla on oma erityinen suhteeni. Syy on yksinkertaisesti se, että olen katsonut sen lukemattomia kertoja lasteni kanssa, ja siihen liittyy näin ollen paljon lämpimiä muistoja.

Tämä suuren suosion saavuttanut teos on ennen kaikkea pääosaa esittävän Jack Blackin elokuva. Bändistään kenkää saanut muusikko Dewey (Jack Black) nappaa kämppäkaverilleen tarkoitetun sijaisopettajan paikan. Opetusohjelmalla Dewey heittää vesilintua. Sen sijaan hän ryhtyy opettamaan oppilailleen rockin AC/DC:ta ja ilmoittaa musikaalisesti lahjakkaat oppilaansa bändikilpailuun, jonka voittaja saa 20 000 dollaria.

Tarinassa käännetään päälaelleen vanhat asetelmat, joiden mukaan aikuiset ovat jäykkiksiä, jotka eivät uskalla elää, nauttia ja etsiä uutta. Elokuvassa koulun oppilaat ovat tulevia uraohjuksia, joiden suurimpana huolena on menestyminen niin koulussa kuin myöhemmin työelämässä. Blackin esittämä opettaja sen sijaan elää hetkessä ja tavoittelee unelmiaan ja tartuttaa innostuksensa lopulta muihinkin.

The School of Rock on tyypillinen koko perheen elokuva. Tarina on ennalta-arvattava, kiltti ja soveliaan humoristinen. Linklater kuljettaa elokuvaa mukavan kepeästi eteenpäin, ja Jack Black sopii rooliinsa kuin plektra kitaristin käteen.

Mikä tässä elokuvassa sitten on kiehtonut kaikkia kolmea lastani, on minulle arvoitus. Se saa sellaiseksi jäädäkin, olen yhtä kaikki heille kiitollinen niistä muistoista joita yhteiset hetkemme ovat luoneet.

Whiplash 2014 (Viaplay, HBO, Netflix, Amazon Prime Video)

Whiplash on kertomus nuoresta muusikonalusta, rumpalista, joka pääsee arvostettuun musiikkikouluun ja luulee taivaan porttien auenneen ja unelmansa olevan käden ulottuvilla. Koulussa häntä odottaa kuitenkin tinkimätön opettaja. Opettaja on valmis ajamaan oppilaansa aivan viimeiselle reunalle asti saadakseen tästä ulos sen potentiaalin, jonka on hänen sisällään näkevinään.

Juoniselosteesta voisi luulla, että Whiplash on kiltti ”vaikeuksien kautta voittoon” -elokuva.  Sitä se ei kuitenkaan ole. Pikemminkin se on kuvaus tahtojen taistelusta, oman potentiaalin etsimisestä sekä siitä, mitä kaikkea todella suureksi taiteilijaksi tuleminen saattaa vaatia. Whiplash ei tarkastele tilannetta vain oppilaan näkökulmasta. Se esittää myös kysymyksiä: mikä on opettajan vastuu ja mitkä ovat hänen rajansa vai onko niitä, kun pyritään kohti täydellisyyttä.

Tässä tarinassa opettaja on valmis tekemään mitä tahansa. Jopa työntämään oppilaansa alas henkiseltä jyrkänteeltä saadakseen tästä esiin haluamansa.

Whiplash on mahtava henkien kaksintaistelu ja kuvaus taiteen tekemisestä sekä sen vaatimista uhrauksista. Niin hienoa työtä kuin nuorta rumpalia esittävä Miles Teller tekeekin ei hän voi mitään sille, että opettajaa esittävä J. K. Simmons vie tässä pidemmän korren. Lukemattomissa elokuvissa nähty, aina luotettava Simmons tekee elokuvassa luultavasti uransa parhaan roolin. Hänen esittämänsä opettaja on hirviömäinen hahmo, mutta Simmons onnistuu tuomaan rooliin myös lämpöä. Ei ihme, että hän sai roolistaan parhaan sivuosanäyttelijän Oscar-pystin.

Nautinnollisia katseluhetkiä toivottaen, Esko Rautakorpi

Kommentoi